perjantaina, heinäkuuta 30, 2004

Cliimaxi - vai kuvitelmien hörhöily...?

Viimein on syntynyt kaiken yhdistävä voima ja verkko. Luettuani Arthur C. Clarken kirjan Lapsuuden loppu, ymmärsin tieteen ja mielen yhtenevyyden. Kaiken loppuna (tai alkuna) oleva supersäikeiden äänetön tyhjyys puhtaana energiaverkkona antaa lopullisen selostuksen, joka käy hyvin ilmi ed. mainitusta Clarken kirjasta..., suosittelen lämpimästi tuon eeppoksen luentaa, sillä se antaa ihmismielisen näkemyksen kokonaisuudesta, jolle me pienenä mittakaavaosasena olemme vain häviävän pieni ilmestys. Universaalinen energeettisyys superjousina yltää kaikkinaisuuden yhtäaikaiseen olevaisuuteen ja harmoniaan, johon ihmismieli ei koskaan tule yltämään, sillä mielellämme ei ole tulevaisuuden merkitystä. On vain kokonaisuus joka asuu sisällämme yhtälailla kuin kaikkialla: on vain energeettisyys, jolla ei ole mittakaavoja eikä ulottuvuuksia. Jumala asuu kaikkeudessa nyt ja aina yhtäläisenä ja tasaisena verkkona ulottuen loputtomiin ja olemattomiin...

Pohdintani on päätöksessä; ihmisen vaihe on vain mittakaavallinen näkemys, jolle itsekkäinä olentoina olemme antaneet mahtipontiset päämäärät. Meillä ei ole roolia, meitä ei itse asiassa ole, olemme vain ilmentymä itsellemme. Universaalisuus kutoi olemattoman ja loputtoman verkkonsa ei koskaan ikuiseen tulevaisuuteen. Aika on pysähtynyt ja liikettä ei itseasiassa ole, vain Jumala, joka synnytti virtuaalisen kuvansa huomatakseen sen ilmentymän vääjäämättä olevan olematon ja mahdoton...

T. Ilu