sunnuntaina, tammikuuta 08, 2006

Aikuiset moralistavat itseään lapsista ja vanhuksista

Talvinen kylmä yö Ruokkeen niemellä Pohjois-Karjalan Kesälahdella. Sama pimeys kohtaa meitä lapsiemme tulevaisuudessa kuin vanhuksiemme hoidossa. Olemme uusien valintojen ääressä, edessämme armoton pimeys ja "pitkä latu". Photo by Ilu, 2005.


Otsikot kirkuvat alle 20-vuotiaista tytöistä tulleen uusin huumeneulojen vaihtajaryhmä. Yhä useampi iäkäs eläkeläinen on entistäkin yksinäisempi. Poliitikot ja ehdokkaat vannovat vanhuksien nimeen ja heidän arvokkaaseen elämänkokemukseen. Lastenklinikka saa runsaimmat lahjoitusvarat. Uusia innovaatiota keksittäessä niitä usein sovelletaan juhlapuheissa vanhushuoltoon ja eläkeläisten elon helpottamiseen.

Aikuisväestö, joka tekee käytännön päätökset yhteiskunnassamme, on rakentanut kulutusjuhlansa ja tulotasonsa lähtökohdista, joissa lapset ovat tarhoissa, iltapäiväkerhoissa ja harrasteissa. Lisäksi aktiivinen aikuisväestö on rakentanut eläkeläisillemme laitoskulttuurin, vanhain- ja päättöhoidon terhokodit. Arkipäiväinen etäisyys lapsiimme ja vanhuksiimme on kasvanut vuosi vuodelta pidemmäksi.

Lapsen 18 ensimmäisen elinvuoden aikana hän viettää valveilla olon kehittymisajastaan reilu puolet muualla kuin vanhempiensa seurassa ja sekin useasti yksinhuoltajuusteemalla. Lapsemme saavat entistä suuremman osuuden vaikutteista, normimalleista ja esikuvista ulkoa tarhoista, kouluista, iltapäiväkerhoista ja harrasteryhmistä, eikä vähäisimpänä omasta ikäryhmästään kadulta, jossa toimii useasti viidakon lait.

Päättäjät ihmettelevät, mikä on mennyt vikaan, kun nuorten alkoholinkäyttö, huumeet ja väkivalta lisääntyvät. Vanhemmat ihmettelevät, mikä on mennyt vikaan, kun viikkorahatkin ovat moninkertaiset omiin aikoinaan saatuihin. Vanhemmat ihmettelevät, miksi lapsi kapinoi, saihan hän juuri Joulunakin uuden tietokoneen, nintendon, kitaran, mopon ja kännykän.

Aktiiviväestö herää omantunnon hellävaraiseen kolkutukseen, kun juhlapuheissa muistellaan menneiden aktiivisukupolvien hyviä töitä antaen keräyksiin rahaa helpottamaan heidän yksinäisyyden tuskaa. Onpa nyt kehitetty operaattorien toimesta etähallintajärjestelmä, jossa omaiset ja läheiset voivat korvata kylässä käynnin telkkarin välityksellä; on ikäänkuin jatkuva läsnäolo.

"Parantaaksemme" lapsiemme tulevaisuutta, juoksemme entistä lujempaa palkkamme, optioidemme ja bonuksiemme perään jättäen entistä suuremmat perinnöt tapeltaviksi uusjakoon. Uurastaessamme unohdimme ajankäytön ja läsnäolon, kunnes lapsemme, vanhempamme ja isovanhempamme ajautuivat entistäkin kauemmaksi arkisesta elämästä. Yhteinen aika on minimaallistunut ja henkinen kontakti on kadonnut tuoden tilalle vain ihmetyksen, mikä meni vikaan.

Juhlapuheet eivät ole osallistumista. Osallistumista on vilpitön mielenkiinto ja huolehdinta sekä yhteisöllisyys. Mieleen on aina jäänyt erään viime vuosikymmenen Joulun jälkeinen aika, jossa tuttavaperheen 5-vuotias poika kysyi pyörein silmin isältään: "Miksei me enää leikitä sillä lailla aivan vain kahdestaan tai kolmistaan äidin kanssa, se olisi mukavampaa kuin yksinleikki kaikkien kummallisten joululahjojen kanssa." Raha ja tavarat eivät korvaa läheisyyttä, osallistumista ja yhteiseloa niin lapsien kuin vanhuksienkaan suhteen. Omat henkilökohtaiset "optiomme" ovat ylittäneet jo inhimillisyyden ja yhteiselon rajat. Mikä meni vikaan?

Ilkka Luoma

Ei kommentteja: